ARTICLES | MP3 | VIDEO | MERCHANDISE | PICTURES
Ydinkysymys: Onko Morbid Dreamin perillinen edelleen taidokasta metallia?Muinoin mukavasti Death -henkistä progekuolometalliaan pärisyttänyt Morbid Dream oli eräs takavuosien ug-skenen suosikkejani, mutta valitettavasti bändi ei saanut aikaan kuin pari demoa.
Onneksi miehet saavat uuden mahdollisuuden näyttää närhen munat, sillä Hateformia voi pitää jonkinlaisena jatkumona, jos ei muuten, niin kolme viidestä jäsenestä on entisiä Morbid Dream -jannuja. Kimurat kitarakuviot ovat jäljellä vanhasta soundista ja kapulat pystyvät ehdottomasti käpälissä myös rumpalilla, pätevää bassoa unohtamatta. Musiikkista voi edelleen kuulla uudemman Deathin vaikutuksen. Joidenkin ihmisten mieliksi yleistunnelma on nyt reippaasti modernimpi ja "pomppuisampi" kuin uskollisimmilla Evil Chuckin perässähiihtäjillä. Tämä on sekä bändin vahvuus että heikkous. Toisaalta yritys on kova tehdä jotain tuoretta. Toisaalta taas…
Valitettavasti minulla tulee miekkosten musiikista nyt aivan liian usein mieleen äijämetallin kova nimi Diablo, joka jostain syystä on tuntunut aina teennäiseltä kovistelulta, johon vain näön vuoksi sotketaan Deathimäistä kitaramelodiaa sinne tänne. Onpas näemmä Hateform nyt kiertänyt Diablon kanssa lavojakin, joten ehkä yhtäläisyyden on huomannut joku muu jossain. Samoista ostajistako kilpaillaan? Toki Hateform tuo esiin death metal -juurensa paljon uskollisemmin – eihän Diablo varsinaisesti ole edes koskaan ollut death metal -bändi – mutta jotain on vähän vialla. Kuten mahdollisella esikuvallaan, omaan korvaan täysin turhanpäiväiset nykymetallin jumputusriffit nakertavat Hateformin hienoilla kohdilla rakennettua uskottavuutta. Tiedän, että bändi tekee tätä tarkoituksella piristääkseen musiikkia, ja antaakseen sille modernia väriä, mutta itselleni moiset riffit eivät juuri uppoa.
Jo bändin demot vakuuttivat osittain, koska bändillä on taitoa. Se ei vain mielestäni aivan vielä konkretisoidu kuolemattomaksi levyksi. Dominancella on paljon uudelleen nauhoitettuja demobiisejä, eikä bändi ole oikeastaan liikkunut mihinkään suuntaan tyylillisesti. Uudemmalla materiaalilla alkava levy kyllä hämäsi ensi alkuun, piru vie, bändihän on petrannut! Lopulta homma kumminkin lässähtää valitettavan tasapaksuksi pannukakuksi, ja uudelleen kuunneltuna alkukaan ei ole enää ihan niin timanttista. Toisaalta, ehkä se maku on tärkeämpää kuin kuohkeus. Kyllä ne bändin kitarajutut ovat parhaimmillaan varsin meheviä ja perkeleen I Won't Kneelin -huutokertsi jää väkisin päähän soimaan. Ärsyttävää.
3/5
Timo Hanhirova
Vertigo
BACK